Eilinen päivä oli jälleen rankka henkisesti. Aina kun Juniorin asiat ovat kovasti pinnalla, niin se vie voimia. Illalla ahdisti ja paljon - hieman itkettikin,vaikka syytä en edes siihen tiedä.

Mietin eilen illalla sängyssä tunteita. Jotenkin tuntuu, että erityislapsen kanssa tunteet ovat kaikessa suhteessa voimakkaampia kuin terveen lapsen kanssa. Tai ainakin oma kohtainen kokemus on se, en tiedä onko muilla niin.

Tottakai sitä iloitsee terveen lapsen saavutuksista paljon, samoin jotkut asiat ahdistavat tai laittavat surulliseksi terveen lapsen kanssa, mutta erityislapsen kanssa tunteet ovat voimakkaampia. Voi sitä riemun päivää, kun huomasin Juniorin osaavan laittaa takin vetoketjun kiinni, jonka harjoittamiseen meni kauan aikaa hienomotoriikkaongelmien kanssa tai sitä kun pitkään harjoiteltu sana alkaa löytämään oikeaa muotoa.

Onhan se kaikille vanhemmille suuri ilon ja ylpeyden aihe, kun oma lapsi sanoo ensimmäisen selvän sanan... sanoo äiti selvästi ja täysin oikein. Sitä päivää odotetaan ja se päivä kirjoitetaan vauvakirjoihin ylös. Itse olen odottanut tuota oikeaa muotoa äiti-sanasta Juniorilta nyt 5½-vuotta ja edelleen olen auto, kun minulle jutellaan. Tuo odotus tuntuu pitkältä ja välillä aika puuduttavalta. Tuntuu, että mitä terapiat hyödyttää, kun ei edes äiti-sanaa opi tai isi, joka on edelleen Juniorin puheessa utu. Tottakai terapioista on oikeasti apua, kuinka paljon eteenpäin poika onkaan mennyt siittä mistä alussa aloitettiin, se vain on hyväksyttävä mistä eilenkin kokouksessa juteltiin, että Juniorilla on erittäin vaikea dyspraksia (wikipedia: Dyspraksia eli motoristen toimintojen koordinaatiohäiriö tarkoittaa aivoperäistä vaikeutta suorittaa tiettyjä tahdonalaisia liikkeitä tai liikesarjoja.)

Nyt, kun tuota asiaa miettii, niin tulee sellainen olo, että mitä minä siittä valitan ja suren. Miksi edes kirjoitan tälläisiä asioita tänne. Meillähän on hyvin asiat, verrattuna moneen muuhun perheeseen. Ei ole kuolemansairasta lasta, tai lasta, jonka kehitys on jäänyt muutaman vuoden ikätasolle. Juniori osaa kuitenkin niin paljon sellaisia asioita, joista toisissa perheissä ei osata edes haaveilla. Mutta silti Juniori on oma lapsi ja omalle lapselle haluaa aina vain ja ainoastaan parasta.

Joskus olen jollekin maininnut, että en minä vammaista lasta itselleni toivonut, mutta enpä minä Junioriakaan enää mihinkään vaihtaisi. Niin paljon iloa Juniori on meille tuonut ja Juniorin kautta me olemme löytäneet aivan uuden maailman ja paljon uusia ystäviä ja tuttavia!